Olet täällä

Kitkeränsuolainen muisto Lammasjärveltä

Elettiin 80-luvun alkua. Jälleen kerran perheen kesälomaan kuului Kuhmo ja Ahtosten vieraanvaraisuus. Olihan muodostunut jo vaarin aloittamaksi perinteeksi viettää kesäloma Lentualla kalastaen ja muissa kesäpuuhissa. Etenkään me lapset emme vielä olleet täysin hurahtaneet kalastuksen maailmaan.
Lähdettiin vuokratulla soutuveneellä äidin ja isän kanssa järvelle, veli jäi isovanhempien kanssa rannalle touhuamaan. Äiti toimi moottorina ja me isän kanssa uitimme vaappuja, taisin päästä mukaan keulapainoksi.
Yht´äkkiä isä huutaa: ”Huopaa, huopaa, pohjaan jäi kiinni”. Taisipa samalla kirota uppotukit, joita kyllä tukinuittojen jäljiltä vielä pohjassa lepäsi.
Äiti pisti pakin päälle ja itse kelasin kiivaasti vaapun pintaan, ettei kallisarvoinen Rapala jäisi samaan tukkiin.
Isä rupesi varovasti vetämään uistinta irti, kun silmänräpäyksessä siima lähti juoksemaan ja jarru huusi. Eipä ollutkaan uppotukki, vaan aikamoinen vonkale. Hiki otsalla isä väsytteli kalaansa, joka kyllä osasi laittaa hanttiin. Mietiskelipä ääneen, että mikähän peto siellä mahtaa olla. Valmiiksi jo manaili hauen hampaita, jotka voisivat katkaista siiman, kun ei tullut perukettakaan laitettua.
Vieläkin muistan, kuinka kala hyppäsi kaukana pintaan ja isän riemunkiljahdus: ”Taitaa olla taimen!” Kyllä ainakin sen pyrstö oli suuri ja miten voimakkaana se kiepahti pinnan yläpuolella.
Eipä ollut kalamiehillä ”pappia” mukana ja kun vihdoin kalan väsähdettyä isä sai sen haavilla veneeseen, hän kävi kontilleen vieläkin hyppivän kalan päälle. Samalla koukku irtosi. Kyllä oli lähellä, ettei saalis karannut Ahdin valtakuntaan. Äiti sai tuiman käskyn soutaa rantaan ja vauhdilla. Siinä airot viuhuivat ja isä oli nelinkontin kalan ja haavin päällä.
Hain rannalta kiven, jolla isä tainnutti vonkaleen. Kyllä oli riemua kerrakseen komeasta kalasta.
Lähdettiin paluumatkalle leirintäalueen rantaan, isä ylpeänä saaliistaan ja minä ”pikkuisen” katkerana, ettei mokoma vonkale omaan vaappuuni ollut tarttunut.
Hetken päästä tunsin nykäyksen ja sainpa itsekin taimenen kesyttää, tosin omasta mielestäni pikkusintti, vauvakala, joka ei edes pahemmin vastaan laittanut. Täysimittainen kuitenkin, lohdutti isä. Rannalla riitti ihastelijoita isän vonkaleen ympärillä, oma kalaani suorastaan hävetti esitellä. Molemmat kuitenkin syötiin hyvällä ruokahalulla.
Isä halusi ottaa kaloista kuvan ja antoi oman kalansa pikkuveljeni kannateltavaksi, koska ”miehet ne kalamiehiä on”. Oheinen kuva kertonee loput!
Jostain syystä keskinäinen kalakilpailumme isän kanssa on jatkunut noista päivistä lähtien ja edelleen tuntuu Ahti tarjoilevan isälle ne suuremmat, vaikka vain sentin tai gramman.....
Kesää ja Lammasjärveä odotellen – joskohan jo tänä vuonna voittaisin....

Tarja Altomaa, Mäntsälä