Olet täällä

9,9 kg ?

Oli keväinen ilta, toukokuun loppua. Ajelin moottorilla mökille. Tarkoituksena oli lämmittää sauna ja yöpyä – ehkäpä nauttia huurteinen tahi kaksi. Rantauduin saareen ja vein täynnä evästä olevan repun sisälle. ”Saattaisihan sitä vähän kalastellakin, tai ainakin kokea katiskan”, tuumailin saapastellessani kohti rannassa kellottavaa pientä soutuvenettä. Huopailin hiljakseen kohti lahdella keinahtelevaa tupuria. Iso, punainen VR:n muovipönttö oli tuntunut aluksi mainiolta katiskanmerkiltä, mutta nyt se oli aivan lokinpaskan peitossa. Liian tasakattoinen se oli tupuriksi, sillä aina sen päällä päivysti lokki tai tiira.

Ahvenen kutuaika oli parhaimmillaan, joten minulla oli täysin oikeutettu haave saada jotain täytettä savupönttöön (joka tässä tapauksessa tosin on vähemmän romanttinen sähkökäyttöinen savulieriö, joka on kyllä sinänsä aivan pätevä laite). Pettymyksekseni katiskassa oli kuitenkin vain yksi ainoa ahven, tosin kylläkin ihan hyvänkokoinen. Huuhdoin katiskaa veteen paiskomalla, ennen kuin lähdin palailemaan mökille.

Rantaan päästyäni totesin, että voisihan sitä käydä lahdella vähän heittelemässä uistinta. Pikkuhauki voisi kelvata ruokapöytään, jos ei itselle niin keitettynä varmasti kissalle. Saunan voisi sytyttää sitten vähän myöhemmin. Vein ahvenen kellariin ja hain sisältä mökistä virvelin ja uistinpakin. Vehkeet olivat liki käyttämättömät, sillä talvella tilasin nettikauppiaalta puoli-ilmaisen Daiwan heittohyrrän ja siihen sopivan 7 -jalkaisen (214 cm) hiilikuituvavan. Siima oli vastapuolattua 0,30 mm monofiilia ja perukkeessa olevaan viehelukkoon kiinnitin lapsenkakansävyisen (siis vaaleanruskean) 20 gramman painoisen lusikkauistimen.

Tyrkin allit hytkyen (korjaan: valtavat hauikset pullistellen) venettä kohti naapurilahden pohjukkaa. Aloin heitellä lusikkaa kohti heinikonlaitaa. Olisiko se ollut toinen tai kolmas heitto kun SE nappasi. Aivan uistimen laskeuduttua veteen, se jäi kiinni kuin seinään. Nostin vapaa kohti taivasta ja tunnustelin vastapelurin olemusta. Haukihan se tietysti oli, ja ehkäpä pari-kolmekiloinen. Se ei vain suostunut millään tulemaan lähemmäksi, vaikka kuinka väänsin vastaan. Pikkuhiljaa aloin nostaa painoarviota kohti viittä kiloa. Minuutteja kestäneen väsyttelyn jälkeen sain kalan tulemaan veneeseen päin. Ilta oli alkanut jo hieman tummua ja pari sadetippaakin tuli taivaalta, kun lopulta sain hauen näköetäisyydelle. Isoltahan se näytti noustessaan tummasta vedestä kohti valmiina odottavaa laajakitaista haaviani. Mutta hetkinen! Eihän minulla ollut haavia mukana (ja mökillä olevalla pikkuruisella koskihaavilla olisin saanut aikaan vain vahinkoa). Mitäs nyt tehdään. Siiman päässä on iso hauki, eikä mukana ollut mitään kunnon nostovälinettä. No eipä hätää. Olen toki aika kokenut hauenpyytäjä ja onnistunut joskus nostamaan noin viisikiloisia haukia niskasta kyytiin.

Vapa spagetilla vedin haukijättiä veneen viereen. Soutuveneessä istuen on vesielementti aika lähellä, joten kun sain kalan pään sopivalle etäisyydelle, työnsin käteni kohti sen niskaa ja aloin sovitella vaaksaani kohti sen niskaa. Vaikka peukalohankasellani pärjäsi aikoinaan ihan hyvin lapsuuden penninkilistyspelissä (kuka muistaa!), niin tämän hauen niskasta sillä ei kyllä otetta saanut. Koskettelusta suivaantuneena haukirouva teki kymmenen metrin syöksyn ja minä sain sen potkaistessa vesipärskyt silmille.

Nyt piti taas korottaa painoarviota kohti seitsemää, jopa kahdeksaa kiloa. Ennätyshaukea siis pidettiin siiman päässä. Lähikontaktissa olin huomannut, että uistin oli hyvin kiinni, joten saaliiksi se taitaa väkisin tulla. Vedin kalan uudestaan luokseni ja yritin hamuilla sen niskaa uudelleen – turhaan. Hauki syöksyi taas ja minun oli aika tehdä perustavanlaatuisia päätöksiä: alanko mätkiä kalaa hengiltä melalla vai hyppäänkö sen selkään kuin Tarzan ja nujerran sen puukolla (mikäli se vain olisi tullut mukaan). Vai vapauttaisinko kenties tämän suurhauen? Kautta vuosien olen päästänyt hyväkuntoiset ylimääräiset saalishauet takaisin, mutta että ennätyshauen vapauttaminen. Siinä kalan kanssa vääntäessäni ehdin myös miettiä käytännön asioita. Mitä suurhaulle tehtäisiin. No, haukipihvit ovat herkullisia, mutta onko minulla tarpeeksi suurta kulhoa jätistä saatavalle taikinalle. Eipä taida olla. Joutuisinko lisäksi anomaan hallitukselta seitsemättä uutta ydinvoimalalupaa turvatakseni haukipihvien paistoon tarvittavan energian saatavuuden? Lisäksi pitäisi sitten heti lähteä takaisin mantereelle ja Maakuntaan punnitsemaan kalaa virallisella vaa’alla, jotta sillä voisi osallistua erilaisiin kalakilpailuihin. Ja minä kun olin aikonut viettää rauhallisen mökki-illan saunoen ja grillaillen.

Tein siis päätöksen: suurhauki saa mennä. Mutta kuinka irrotan uistimen sen leuasta, kun en saa kalaa veneeseenkään. Tummassa vedessä käden työntäminen hauen suuhun tietää varmaa sairaalareissua vieläpä Sepe-kopterilla pintapelastajan hakemana. Sitten hataraan nuppiini vaelsi vihdoinkin ajatus: rantahan on lähellä, työnnän veneen rantaheinikkoon ja vedän kalan sitten maihin. Huopasin mutkalla olevaa vapaa vaivalloisesti retuuttaen veneen kohti soista rantaa. Kokan tavattua kiinteää maata, hyppäsin rantaan ottaen samalla vettä kenkään. Siellä aloin sitten vetää haukea kohti rantaa. Hitaasti mutta varmasti seurasi nyt jo aika väsynyt kala kelausta. Vedin sen lopulta siimasta paksujen heinätuppaiden väliin, puoliksi veteen kyljelleen. Hauki näytti nyt maalla todella suurelta, ehkä jopa yli kahdeksankiloiselta. Mukanani ei ollut mitään dokumentointivälinettä, ei vaakaa, ei mittaa, kamerasta tai kännykkäkamerasta nyt puhumattakaan. Miten siis mittaisin suursaaliin? Ainoa apuväline on vapa, joka siis oli 214 cm pitkä. Asetin vavan kärkirenkaan hauen alaleuan kärkeen ja laskin vavan kalan päälle. Tarkistin että kala on aivan suorassa, sillä muutenhan mittaan sen liian lyhyeksi. Katsoin vavasta ensin, tuleeko pyrstö yli kaksiosaisen vavan vapaliitoksen (107 cm). Siitä mentiin yli reilusti. Totesin pyrstön pään tulevan aika lailla vapaliitoksen ja lähinnä kelaa olevan vaparenkaan puoliväliin. En ruvennut hienoon hiilikuituvapaan nirhaamaan mitään merkkiä, vaan tallensin mittapisteen digitaalisella silmäkameralla päässäni muistin virkaa toimittavaan harmaaseen hyytelöön.

Sitten aloin irrottaa uistinta hauen leukaperistä. Tässä vaiheessa se ravisti päätään ja terävä hammas repäisi viillon peukalooni, josta alkoi virrata paksusti verta. Koska hemoglobiinini on 185, en siitä suuttunut, vaan työnsin kalan kohti avovettä. Siihen se jäi ruohotuppaan viereen lekuttelemaan eviään, kun minä polttelin kädet täristen ”kaatotupakin”. Aloinkohan tulla toisiin mietteisiin: ”Näyttäisihän se suurhauen kuivattu pää leuhkalta jossain aitan seinustalla”. Ennen kuin jatkoin tuota ajatusrakennelmaa, potkaisin haukea hieman kylkeen, jolloin se ponkaisi itsensä vauhdilla kohti selkävesiä.

Soudin hiljalleen kohti mökkirantaa puristaen paperitupolla vertavuotavaa peukaloani.

Sisälle päästyä etsin käsiini rullamitan ja mittasin matkan vapani kärkirenkaasta muistiin tallentamaani mittauspisteeseen. Mittanauha näytti kalan pituudeksi 115 cm. Se on paljon se, mutta jo 5 – 6 –kiloinen hauki on metrin mittainen, sillä hauet, kuten me ihmisetkin, kasvavat keski-iässä enemmän paksuutta kuin pituutta. Tekstailin heti kehuviestit kaikille kahdelle ystävälleni, mutta eräälle kalatalousalalla työskentelevälle kaverille soitin ja pyysin häntä googlettamaan netistä, mitä painoja siellä mainitaan 115 –senttisen hauen painoksi. Hän luetteli pian erilaisia painoja: 11,6 kg, 9,5 kg, 12,3 kg ja niin edelleen. Hauen painohan vaihtelee suuresti vuodenajan ja ravintotilanteen mukaan. Kiitin ystävääni ja totesin, että jossain kymppikilon huitteillahan tässä liikutaan, mutta sovitaan vaikka niin, että ennätyshaukeni painoi 9,9 kg. Se lienee harvinaisin hauen paino – huomattavasti harvinaisempi kuin esim. 10,1 kg.

Loppusanat vielä. Tarkoitus ei ollut leuhkia suurella kalalla, vaan osoittaa, että elämäsi kalastuselämys voi odottaa missä ja milloin tahansa. Isot kalat tulevat lähes aina tuurilla, mutta mahdollisuudet paranevat kalastamalla usein ja eri tavoin, välinein sekä eri vuodenaikoina ja eri paikoissa. Ja vaikka suurkalaa ei ensimmäisiin vuosiin tai vuosikymmeniin tulisikaan, niin tuleehan rutkasti elämyksiä ja myös pienempää pannulle laitettavaa. Suurta ajattelijaa, Jörn Donneria, mukaellen voitaneen todeta että: ”Kalastaminen kannattaa aina”.

Pekka Karppinen, Ristijärvi